Tottua voi, mutta turtua ei saa

Etusivu / Tottua voi, mutta turtua ei saa kesäkuu 8, 2016

Sujahtaminen takaisin intialaiseen arkeen edellisen Suomen matkani jälkeen kävi helposti. Tästä maasta ja kaupungista on tullut toinen koti, kaikkine vivahteineen…. värit, tuoksut, hajut, trooppinen kuumuus, ihmisvilinä, kärrykauppiaat, vapaana löntystelevät lehmät, loputon autojen, riksojen ja skootterien vyöry, töötötys, huuto ja muu meteli… ne kaikki kuuluvat katukuvaan olennaisesti. Kotikadullamme elämä oli ennallaan: moderneja ja hyvätasoisia taloja rinta rinnan pressumajojen kanssa, maalareita keikkumassa telineillään viimeistelemässä uudisrakennuksia, naisia pesemässä nyrkkipyykkiä ja paljasjalkaisia lapsia sekä kulkukoiria juoksentelemassa katuhiekalla.

Omaan, aidoilla rajattuun ja vartioituun taloyhtiöömme oli muuttanut uusia asukkaita. Turvallisuussääntöjä oli tiukennettu entisestään. Sisälle portista saa ajaa vain autolla, jossa on asukastarra, ja taloyhtiön alueella työskentelevien henkilöiden pitää esittää portinvartijalle kuvallinen henkilökortti. Vierailijat kirjaavat tulo- sekä lähtöaikansa turvatoimiston ruutuvihkoon. Ilman asukkaiden kutsua alueelle ei ole asiaa. Käytäntö on hyvin tyypillinen täällä Intiassa ”gated community” –alueilla. Tässä taloyhtiössä ja tiettävästi koko lähikorttelissa olemme ainoa eurooppalainen perhe. Vaikka meidän ei kulkulupia portilla itse tarvitse esittää, henkilökunta tuntuu tietävän varsin hyvin, olemmeko kotona vai jossain toisaalla, ja onko meillä intialaisia tai muunmaalaisia vieraita kyläilemässä. Saamme aina ystävällistä kohtelua osaksemme. Brittien siirtomaavalta-aika näkyy vielä täällä monissa asioissa, ja uskoisin, että välillä huvittavalle asteelle yltävä vaaleaihoisten ihannointi on perua noilta ajoilta. Meitä vaaleaihoisia katsotaan uteliaasti ja pyydetään innolla mukaan tuntemattomienkin valokuviin. Meitä joko kunnioitetaan, tai meille hyväntahtoisesti sallitaan kulttuurista kömpelyyttä.

Välillä mietin, miten ihminen tottuukin niin pian kaikkeen ylellisyyteen. Otamme usein hyvinvoinnin ja saavuttamamme etuoikeudet itsestäänselvyyksinä. Täällä Bengalurussa ihmisten keskinäinen eriarvoisuus suorastaan lyö silmille. Osalla meistä on moderni ja turvallinen asunto, mahdollisuus mielekkääseen työhön ja lepoon, harrastuksiin ja itsensä kehittämiseen. Toisilla taas arki on vaarallisissa ja raskaissa oloissa raatamista nälkäpalkalla. Monen kotina voi olla pelkkä muoviteltta, jossa ei ole turvassa edes rotilta, sääskiltä tai käärmeiltä, joita täällä myös jonkin verran on. Osa katumme lapsista käy yksityisiä, kansainvälisiä ja korkealuokkaisia kouluja, osa valtion kouluja. Liian monia on niitäkin lapsia, jotka eivät käy koulua lainkaan, vaan tekevät kotiaskareita ja minimaalisen palkan vastineeksi lakaisevat naapuruston rappukäytäviä ja pesevät pyykkiä.

Täällä vallitsevaan valtavaan eriarvoisuuteenkin voi tottua. Intialaisilla itsellään on hämmästyttävä kyky suhtautua vastoinkäymisiin tyynesti. Paikalliset uskonnot ja osakulttuurit korostavat kohtalonuskoa, eikä epäkohtiin aina edes haluta tarttua sillä tavoin, kuin me olemme eurooppalaisina tottuneet. Toivon kuitenkin, että vaikka moniin asioihin täällä totun, en kuitenkaan turtuisi. Nämä kuluneet puolitoista vuotta Intiassa ovat opettaneet minua aikaisempaa paremmin hyväksymään erilaisuutta, mutta ihmisten keskinäistä eriarvoisuutta tai epäoikeudenmukaisuutta en haluakaan oppia hyväksymään.

Keskustelin tästä teemasta suomalaisen ystäväni kanssa, joka oli aikoinaan asunut Intiassa. Täällä hän oli oikeastaan ensi kertaa elämässään törmännyt kerjäläisiin tai oikeasti köyhiin ihmisiin kasvoista kasvoihin. Näky oli vaikuttanut syvästi hänen arvoihinsa: ”Kukaan ei voi minulta viedä hyvää ja oikeamielistä tapaa auttaa heikompaa, uskallusta kohdata toinen ihminen kasvoista kasvoihin. En anna kenenkään kovettaa itseäni, en itseni varsinkaan.” Vaikka yksittäisen ihmisen on mahdotonta auttaa jokaista Intian tai muun maailman vähäosaista, kyllä minunkin mielestäni meillä parempiosaisilla on moraalinen vastuu huolehtia lähimmäisistämme niillä keinoilla, jotka ovat käytettävissämme.

6 kommenttia aiheesta “Tottua voi, mutta turtua ei saa”

  1. Lotta sanoo:

    Olen niin samaa mieltä. Tottua voi – ja se onkin oikeastaan ainoa tapa selviytyä jotenkin masentumatta tai lamaantumatta – mutta turtua ei saa, sillä pitää voida toimia! Ja kaikki alkaa siitä yksittäisen ihmisen auttamisesta, se voi olla hyvinkin pientä. Suututtaa aina kun törmään esimerkiksi nykyisessä asuinpaikassani omaan hyvinvointiinsa turtuneisiin ihmisiin, joiden mielestä on esimerkiksi aivan ok maksaa monista töistä surkean pientä palkkaa – samalla kun itse on hyvinkin tarkka siitä että kaikki oman elämän länsimaalaiset edut tulevat täytetyiksi. Oma talous ei kaatuisi siihen että maksaisi HIUKAn enemmän eikä se yhteisöäkään horjuttaisi, ja saisi ehkä tyytyväisempiä, sitoutuneempia työntekijöitä.

    1. Katrina sanoo:

      Lotta, ajattelemme näistä asioista samankaltaisesti 🙂 Olen myös huomannut, että kestää jonkin aikaa ymmärtää toimintadynamiikkaa ja kehityksen suuntaa tällaisessa niin paljon kotimaasta poikkeavassa paikassa. Aluksi on vaikeaa tajuta, miten tarttuisi toimeen ja mikä hyödyttäisi parhaiten. Itse uskon, että esimerkiksi hyvä koulutus vähäosaistenkin vanhempien lapsille on äärimmäisen tärkeää.

  2. Nomadi sanoo:

    Kauniisti kirjoitettu! Intia kuuluu niihin kohteisiin, jonne toisaalta haluan matkustaa ja toisaalta vahan pelkaan menna – en tieda, miten osaisin suhtautua kasvoille lyovaan koyhyyteen ja sen lieveilmioihin. Kylmaksi se maa ei ilmeisesti jata ketaan.

    1. Katrina sanoo:

      Kiitos kommentistasi! Jos tilaisuus tulee, Intiaan kyllä kannattaa matkustaa. Tämä maa tosin on jättimäinen ”subcontinent”, jossa on lukuisia erilaisia alueita, kieliä ja kulttuureja. Itseäni täällä Bengalurussa liialta suremiselta tai ahdistumiselta säästää se, että näen myös paljon kehitystä ympärilläni. Koulutus ja niiden myötä asiantuntija-ammatit voivat oikeasti tarjota uusia näköaloja heillekin, joilla lähtökohdat eivät ole olleet parhaimmat. Monta iloistakin tarinaa olen kuullut.

  3. Riikka sanoo:

    Upea blogi! En tiedä Intiasta juuri mitään, joten kiva kuulla oman maanmiehen kokemuksista. On myös erittäin mukava lukea sujuvasti kirjoitettua tekstiä, blogien maailmassa se ei olekaan itsestäänselvyys.

    t: Riikka Runometsästä

    1. Katrina sanoo:

      Nöyrä kiitos, Riikka! Bloggaaminen on ollut itselleni oivallinen tapa jäsentää omia ajatuksiani ja havaintojani täällä kaukomailla. Olen hyvin iloinen, jos osaan maalailla näitä sielunmaisemia jaettaviksi toisillekin. Ehkä tulen samalla tarjonneeksi lukijoille ihan uusia näkökulmia ja keskustelunavauksia 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *