Tätä tarinaa en olisi halunnut

Etusivu / Tätä tarinaa en olisi halunnut elokuu 31, 2016

Tätä tarinaa en oikeastaan olisi halunnut kertoa – en ainakaan näin, kömpelösti vasemmalla kädellä näppäimistöä naputellen, oikea ranne jomottavana, kauniisti tikattuna ja sideharsokääreessä. Tarina on kuitenkin valitettavasti monen kohdalla liiankin tavallinen, ja ansaitsee sen vuoksi tulla kerrotuksi.

Eilisen myöhäisillan koiranpissatusreissun piti olla rutiinia: portista ulos hämärälle kadulle, hevosraippa mukana kulkukoirien varalta, vaikka oman kotikadun koirat eivät juurikaan ole kontaktihakuisia. Katse kohti ojanpientareita, jos jostain sattuu pujahtamaan iso, pelottava rotta tai lihava käärme. Kovin monta kymmentä metriä ei reissulle kertynyt pituutta, enkä yhtäkään rottaa havainnut. Sen sijaan selkäni takaa yön varjoista ilmestyi ennestään tuntemattoman näköinen, nilkuttava katukoira. Tein virheen, sillä käännyin oman koirani ja katukoiran väliin. Vaistomaisesti huiskautin raippaa näkyvästi ilmassa, liike kun on aiemmin riittänyt pitämään kadun koirat loitommalla. Siinä samassa – naps – viiltävä tuska iski oikeaan ranteeseeni. Hölmistyneenä ravistin kättäni, mutta käden mukana heilahti kokonainen koira, jonka hampaat upposivat sentti sentiltä syvemmälle lihaani.

Päästin eläimellisen tarzankarjaisun, joka ei koiraa pelästyttänyt, mutta sen sijaan havahdutti taloyhtiömme portinvartijat. He tulivat hätiin juoksujalkaa, kepit kädessään. Koira irrotti hampaansa ja luikki jonnekin hämärän kätköihin. Muistan tarkastelleeni verta valuvaa kättäni vähän sokissa. Samalla ajatelleeni, että jos nyt jotain piti pakosta puraista, parempi varmaan sitten minua kuin Chili-koiraani. Tämän ajatuksenjuoksun ehkä vain koiranomistajat ymmärtävät 🙂

Ei ole mitään mieltä syyttää tapahtuneesta tuota yksittäistä, kaupungin kaduilla kovia kokenutta kulkukoiraa. Ihmisten tällaiset ongelmat pitäisi ennalta ehkäistä. Ei pelkästään viranomaisten, joiden koirapolitiikka on pahasti poskellaan, vaan kaupungin joka ikisen asukkaan. Jokaisen, joka surutta heittää ruuantähteitä ja jätteitä ojanpientareille, kesyttää koiran pahimmoiltaan puoliksi – ruokkii satunnaisesti, mutta ei muuten ota vastuuta, rokottamisesta tai steriloimisesta puhumattakaan.

Yksityisillä lahjoitusvaroilla toimiva CUPA-järjestö, jonka eläinklinikalla käytän omaa koiraanikin rokotuksilla, yrittää ratkoa Bengalurun katukoirapulmaa. Koiria otetaan kiinni, rokotetaan, hoidetaan ihottumat, avohaavat ja muut sairaudet, sitten ne steriloidaan. Sosiaalistaminen on erityinen haaste, sillä katukoirat ovat täällä citypetoja, ihmisen lähelle sopeutuneita, mutta reviiriään puolustavia villieläimiä. Jos koiralle ei löydy kotia, kuten useimmiten valitettavasti käy, se vapautetaan takaisin kadulle, sillä Britannian siirtomaavallan ajan jälkeen koirien eutanasia ei ole ollut käytäntönä. Kaunis ja idealistinen ajatus on, että territoriaalisena eläimenä koira vapauttamisensa jälkeen eläisi sitten kotikadullaan onnellisena ja rauhallisena elämänsä loppuun saakka. Toimisi, jos populaatio ei kasvaisi, eikä koirien kesken sen koommin tulisi taisteluita reviiristä eikä ruuasta, mutta näin ei tietenkään käytännössä ole. Työsarka on loppumaton. Täällä näkee usein niin kurjia koiria, että surettaa!

Minulla ei tässä oikeasti ole mitään hätää. Henkisesti selviän hyvin, en pode hallitsematonta koirakammoa. Kotimme lähellä on hyviä sairaaloita, ja sain asianmukaisen ensiavun nopeasti. Sain myös lääkkeet, kotihoito-ohjeet ja tietooni päivämäärät, jolloin käydä tuiki tarpeellisilla vahvistusrokotuksilla ja poistattamassa ompeleet. Jos jossain, niin täällä koiranpuremia osataan hoitaa! Viimeisimmässä, vuoden 2007 (paikallisviranomainen BBMP) laskennassa Bengalurun katukoiria oli noin 180 000. Sen jälkeen tosin kaupunkialueen pinta-ala on tuplaantunut ja katukoirien lukumäärä arvatenkin jää mysteeriksi. Arviolta 20 000 intialaista kuolee vuosittain koiran puremien seurauksena, sillä monella ei suinkaan ole asianmukaisia rokotuksia, nopeaa pääsyä hoitoon tai varaa maksaa lääkärikuluja. Täkäläinen fatalistinen ajatusmaailma jaksaa kyllä edelleenkin hämmästyttää: ensiavussa sairaanhoitaja totesi lakonisesti, että hänen naapurinsa muuten hiljattain kuoli koiranpuremaan. Suorastaan ällistyttävän tyrmäävä tapa vastaanottaa asiakas – mutta kovin intialainen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *