Koululaisperheen arkea

Etusivu / Koululaisperheen arkea marraskuu 25, 2015

Tänään meillä oli normaali arkinen varhaisaamu: koululaisten herätys, puhtaiden univormujen kaivaminen kaapeista ja repun sisällön tarkastaminen. Koulubussille on muutaman sadan metrin kävely ja usein saatan pojat ison tien risteykseen, niin tänäänkin. Pääsi koirakin samalla pikku aamulenkille. Useimmissa Intian kouluissa tarjotaan lämmin lounas toisin kuin tanskalaisissa kouluissa, joista meillä on myös kokemusta vuosien takaa. Meidän poikien koulussa myös aamu- ja välipala sisältyvät lukukausimaksuun. Kunnon kouluruoka auttaa jaksamaan pitkän koulupäivän ja mahdolliset oppituntien jälkeiset kerhot. Vanhempien vastuulle jäävä kouluvaatteiden pesu- ja silitysrumba on ihan hallittavissa oleva, pieni haaste.

Asumme vain vajaan parin kilometrin päässä koululta, mutta vilkkaan ja vaarallisen liikenteen vuoksi meidän perheen koululaiset kulkevat bussilla. Keltaisten koulubussien edestakainen ralli onkin olennainen osa Bengalurun katukuvaa aamuin illoin. Valtion koulua käyvillä koulut ovat yleensä kävelymatkan etäisyydellä, mutta ne eivät ole suosittuja. Valtion koulujen pakollinen opetuskieli on täällä kannada ja opetuksen taso on valitettavan vaatimaton, opetusryhmät suuret. Hyvin monet vanhemmat laittavat lapsensa täällä englanninkielisiin yksityiskouluihin, niin kuin mekin. Jotkut yksityiskoulut ovat hyvin kalliita ja koulupaikat kilpailtuja matkojenkin päästä. Moni koululainen matkustaa täällä bussissa hyvinkin tunnin, pari suuntaansa. Kilometreinä matka ei välttämättä näytä pitkältä kartalla, mutta ruuhkainen ja tukkoinen liikenne on Bengalurun pysyvä ongelma. Kalliimmat koulut käyttävät ilmastoituja koulubusseja opetuksen tason ohella yhtenä markkinointivalttinaan, sillä ilmassa leijuu jatkuvasti valtava määrä pakokaasua ja muuta ilmasaastetta.

Kaikissa kouluissa lapset aina 12. luokkaan saakka käyttävät täällä univormua. Kaduilla marssii reppuselkäisiä lapsia kaikissa sateenkaaren väreissä kuka minkäkin koulun tunnuksilla varusteltuna. Pienemmillä koulupojilla on lyhyet sortsit, isommilla pitkälahkeiset housut. Useimmiten tytöillä on hame tai tunika. Vanhemmat maksavat kouluasut itse. Niitä hankitaan kouluille tukkukaupasta, joten hinta on ainakin eurooppalaisittain ajateltuna varsin kohtuullinen. Monessa vähävaraisessa perheessä kuitenkin lasten koko garderoobin täyttäminen ajan tasalle joka kouluvuoden alussa tekee ison loven talouskassaan. Aina uuden hankkimiseen ei kerta kaikkiaan ole varaa, ja itsekin olen koettanut auttaa Parikrma –koulun vanhempia paikkaamalla lasten rikkinäisiä neulepaitoja niin, että niillä jotenkin tarkenisi mennä kouluun viileinä ja sateisinakin aamuina.

Meidän lasten kouluvaatekaapista löytyy muutaman valkoisen kauluspaidan lisäksi kokopunainen neulepaita, tummansininen jakku, nuoremmalla tummansiniset sortsit ja vanhemmalla tummansiniset ”suorat housut”, muutama sukkapari, mustat lenkkarit sekä nuoremmalla punaiset ja vanhemmalla vihreät trikoiset urheilusortsit ja –paita. Olemme tottuneet univormukaavaan hyvin jo tämän Intian-vuotemme aikana. Ei kuitenkaan ole kauaakaan, kun koululaista vanhempi kertoi pieni kade äänessään, että eräässä toisessa kansainvälisessä koulussa oppilaat saavat käyttää koulussa omia farkkuja. Mikä unelma! Meidän poikien koulussa sallitaan sentään joka kuukauden viimeinen päivä ”casual clothing”, eli omat vapaa-ajan vaatteet, kunhan ne vain ovat asialliset. Mainospaidat, hihattomat pikku topit, liian lyhyet sortsit tai minihameet on kielletty. Osassa kouluja määritellään soveliaat kampaukset tyttöjen lettinauhan väriä myöten. Meidän poikien koulussa hiukset saa leikata tai kammata kuten haluaa – siististi kuitenkin. Pojatkin saavat halutessaan pitää pitkää tukkaa, kun pitävät sen poninhännälle solmittuna.

Kouluasu ei ole näin vanhemman näkökulmasta ollenkaan hullumpi keksintö. Kouluissa ei silloin ole ainakaan lasten keskinäistä kilpavarustelua merkkivaatteilla. Tosin täällä trooppisen lämpimällä, suhteellisen vähäsateisella ilmastovyöhykkeellä yhtenäinen kouluvaatetus toimii varmasti helpommin kuin Suomen sääoloissa toimisi –  olisi työläs idea ostattaa vanhemmilla esimerkiksi jokaiseen vuodenaikaan sopivia koulukenkiä tai -päähineitä… tai sitten pitäisi perustaa lainavaatevarikot armeijan tyyliin. Eipä taida toteutua?