Kultajyviä

Etusivu / Kultajyviä kesäkuu 3, 2017

Kotikatumme on muutaman sadan metrin pätkä, joka päättyy kotiportillemme. Katukuva muuttuu koko ajan – joutomaat ja tyhjät tontit täyttyvät, ja tilalle nousee pieniä kerrostaloja ja parin, kolmen kerroksen korkuisia pientaloja. Taloyhtiömme aidan taakse on muodostunut varsin vaatimaton pressutelttakylä, jossa asuu enimmäkseen kai lähikortteleiden työmailla työskenteleviä rakennustyömiehiä perheineen.  Olot kadunvarren tilapäisasumusten kulmilla ovat täysin vailla mukavuuksia. Aamuisin suurissa padoissa avotulella porisee vettä. Ensin on keitetty ruoka, sitten lämmitetty pesuvesi. Äidit kampaavat tyttöjen pitkää tukkaa tiheällä täikammalla ja pesevät paitaressuina pitkin katua juoksentelevia pikkulapsia. Miehet ja pojat seisovat alushoususillaan yltä päältä saippuoituina ja kaatavat kipolla huuhteluvettä päälleen.

Nyt on vielä kesäloma, mutta eivät valitettavasti läheskään kaikki rakentajaperheiden lapset käy koulussa muulloinkaan. Isommat pojat ja tytöt tekevät niitä aputöitä, joita tarjolla on, joko rakennuksilla tai kotipiirissä. Tänä aamuna kohtaan pari arviolta kymmenvuotiasta poikaa taluttamassa vikuroivia härkiä. Usein härkiä talutetaan pitkin katua mukana kerjuulla, kauniilla vaatekappaleilla peitettyinä. Nämä härät on ehkä juuri tuotu jostain näille kulmille, sillä taluttaminen näyttää käyvän rankasta työstä – ne tempoilevat sierainten ja turvan läpi pujotetusta narusta huolimatta sinne tänne ja oikuttelevat. Hintelät pojat ovat pulassa, ja toinen häristä tempaisee itsensä kokonaan irti ja loikkaa ketterästi matalan tiilisen muurin yli rouskuttamaan sinne vihreää ruohoa. Jossain kauempana kadulla jolkottaa pari tutun näköistä koiraa. Ne ovat kai jonkun lemmikkejä, sillä molemmilla on kaulapanta. Rakennustyömaalta kuuluu vasaran nakutusta. Pieni betonimylly pyörii hiljalleen, kadunvarteen kipattua sorakuormaa on käsin lapioimassa iso joukko jänteviä, paljasjalkaisia miehiä. Junaradalla puuskuttaa raskas dieseljuna ja vinguttaa ohi mennessään pilliään viiltävästi. Pari kanaa ja komea kukko hyppelevät rakennustyömaan pölyssä. Sieltä löytyy jotain suuhunpantavaa, leivänmuruja ehkä.

Kotiin saavuttuani pakkaan matkalaukkuja. Yhteen laukkuun käärin kauniin, intialaiselta ystäväperheeltä saadun maton ja sinne matonliepeiden väliin erään toisen intialaisen ystävän itse maalaaman taulun. Sijoittelen jäljelle jääviin kolosiin kenkiä ja paksumpia vaatteita, joita emme ennen Suomeen saapumista tarvitse. Punnitsen laukun. Mielessäni inventoin kaappeihin jäänyttä tavaraa ja mietin, mistä ehkä vielä joudumme luopumaan, että meidät laukkuinemme huolitaan Suomen koneeseen ilman hurjia lisämaksuja. Toiseen laukkuun pakkaan käsimatkatavaraa, sillä ennen muuttoamme teemme vielä pienen matkan täällä kaukomailla. Kaikki tuiki tarpeellinen tavaran vähentäminen ei tunnu luopumiselta – päinvastoin, tuntuu mukavalta esimerkiksi se, että minua hyvin palvellut polkupyöräni saa jatkossa kuljettaa taloyhtiömme vartijaa ja hänen perhettään.

Näin nämä viikot, kuukaudet ja vuodet ovat täällä Intiassa vierineet: on ollut ystäviä ja tuttavia, kadunvarren asukkaita, joiden kanssa oma elämänkulkumme on ollut rinnakkaista, mutta silti niin erilaista. Jokainen päivämme täällä on ollut täynnä kerrostumia – kauneutta ja rumuutta, ponnisteluita ja saavutuksia, välillä uskomattomia arjen kultajyviä siellä, mistä niitä ei lainkaan uskonut löytyvän. On ollut sairautta ja hankaluuksia, toipumista ja menestystä. On ollut seikkailuja ja ihmeellisiä tapahtumien käänteitä, hyvin läsnä ja käsin kosketeltavissa. Koko täälläoloaikamme on ollut jonkinlaista muutosta, myös kasvua ja kehitystä. Konkreettisin merkki siitä oli nuoremman koululaisemme lukuvuoden päättäjäisjuhla, joka oli samalla myös ”Middle School Moving on Ceremony”. Tilaisuus oli yhtä aikaa iloinen ja haikea. Tuntuu ihmeelliseltä, miten kummastakin koululaispojastamme – vähän ujoista ja epävarmoista – on näinä vuosina kuoriutunut äitiään pidempiä, itseluottamukseltaan vahvoja ja positiivisia, avarakatseisia, kielitaitoisia maailmankansalaisia. Meillä on kaikilla laaja ystäväverkosto. Se, mitä matkalaukkuun pakataan tai löytyy valokuvista, on vain pintaa siitä, mitä kaikkia kallisarvoisia muistoja kannamme mukana sydämissämme.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *