Intia, jota ikävöin

Etusivu / Intia, jota ikävöin elokuu 15, 2017

Kun raahaan matkalaukkuani ulos Bengalurun terminaalirakennuksesta, trooppisen kostea lämpö tulvahtaa vastaani. Istun taksissa ja katselen tuttuja rakennuksia, keinahtelen takapenkillä auton kiitäessä möykkyisellä tienpinnalla… ohikiitävien hetkien aikana olen tiiviisti läsnä koko kehollani ja mielelläni, hengitän itseeni sitä Intiaa, jota olen kaivannut ja ikävöinyt.

Riviäkään en saanut kirjoitetuksi tähän blogiin ensimmäisinä Suomen viikkoinani. En siksi, ettenkö olisi nauttinut Suomen vihreydestä, valkorunkoisista koivuista ja tutuista kotikaduista. Syynä ei ollut sekään, että olisin ollut vastentahtoinen asettumaan takaisin kotimaahani tai haluton tapaamaan rakkaita sukulaisia ja ystäviä – päinvastoin, kun repäisee itsensä irti yhtäältä ja koettaa istuttaa juurensa toisaalle, on hetken aikaa tuulien heiluteltavana ja tarvitsee tukea toisista erityisen paljon. Niin käy, vaikka kuinka sanoisi ”tahdon” ja muuttaisi viime kädessä omasta halustaan. Paluumuuttaja tarvitsee paljon aikaa järjestää arjen asioita ja ennen kaikkea omia ajatuksiaan. Olen pahoillani, mutta en vain ole pystynyt kirjoittamaan. En myöskään ole voinut olla Intiaa ikävöimättä. Suomen kesä oli kylmä, mutta palelemiseni oli syvemmällä. Ihan kuin ”minuja” olisi ollut kaksi samassa kehossa, mutta toisaalta jokin elintärkeä pala hukassa. Sitä palaa ei löydy muuttotavaraluettelosta, eikä sille ole tarjolla matkavakuutusta. Kaipaamisella ei ole muotoa, ei väriä, ei mitään konkreettista, mistä saisi kiinni.

Vaikka olin Suomessa kotona, tunsin samalla olevani vähän hukassa. Ympärilläni oli koivikot, kalliot, kesän maut ja vastaleikatun ruohon tuoksu. Sain kuunnella rauhoittavaa sateen ropinaa ikkunoita vasten. Sain riipiä tuoreita mustikoita ja vadelmia suuhuni, parhaimpina hetkinä rapsutella hevosen harjaan kiinni kuivunutta kuraa ja sitten laukkailla pitkin soratietä kaviot kumisten. Suomessa mieleeni muistui uudelleen monia jo unohdettuja arjen taitoja: pullonpalautusautomaatin käyttö ja liukuportaissa kulkeminen oikeanpuoleisen liikenteen mukaisesti. Opin äkkiä, että sandaaleilla tai ilman sateenvarjoa ei kauaksi kotoa kannata lähteä. Palautin mieleeni parhaat pyöräilyreitit ja ratikkapysäkkien sijainnin. Päivä päivältä pystyin kokonaisvaltaisemmin asettautumaan uuteen elämääni Suomessa, mutta samalla odotin hartaasti Intian matkaani. Halusin hetkeksi takaisin paikkaan, josta minut oli jälleen kerran temmattu toisaalle, uutta arkea opettelemaan.

Nyt, kun olen saanut tulla taas Bengaluruun, katson palmuja, taloja kattoterasseineen, pyykkejä naruilla, puluja, taivaalla leijailevia pilvenhattaroita, aaltopellistä kyhättyjä kahvioita. Katson univormupukuista autoriksan kuljettajaa, jolla on hopeanharmaat hiukset, edellä kulkevan naisen lettikampausta ja paljasjalkaisia lapsia leikkimässä kadulla. Aistin kadun kuhinaa ja tungosta, pyyhkäisen trooppisen helteen nostaman hikipisaran otsaltani. Intian voi kuulla, nähdä, tuntea, kokea. Tällä lyhyellä loppukesän Intian pyrähdykselläni kerään täältä mukaani mieleni muuttokuormaa, kirkkaita näkymättömiä auringon säteitä, hymyjä, lasten kikatusta hippaleikeissään, autojen torven törähtelyä. Olen sanomattoman kiitollinen siitä, että sain elää ja asua täällä niin pitkään. Intia on, ja tulee aina olemaan osa minua. Namaste –  ihanaa, että tavattiin vielä toisemme!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *