Outoutta ja tuttuutta

Etusivu / Outoutta ja tuttuutta elokuu 6, 2015

Eräänä päivänä pälkähti päähäni yksi mietelause suomalaisille, Intiaan muuttoa harkitseville: eurooppalaisena Intiassa asuessa on hyvä osata sietää jatkuvaa pientä outouden tunnetta. Tarkoitan tällä oikeastaan kahta asiaa – toisaalta omaa avointa ja varauksetonta mieltä uutta ja ihmeellistä kohtaan, mutta toisaalta myös sitä, että hyvin usein täällä on itse toisten mielestä erikoinen ja eksoottinen. Jos oman polun kulkeminen välillä vastavirtaan tai muu tahaton esilläolo ahdistaa Suomessa, niin luultavasti lopulta myös koko Intia alkaa ahdistaa.

Vaikka Bengaluru on kovin kansainvälinen, ainakin omassa kaupunginosassamme enimmäkseen liikkuu intialaista alkuperää olevia ihmisiä. Keskinäisen kanssakäymisen kulttuurit ja käytöskoodit ovat kuitenkin täällä moniarvoisempia kuin monessa muussa paikassa Intiassa. Mukavuussyistä käytän itse usein intialaistyyppisiä puuvillavaatteita, mutta en minä pukeutumisellani ketään ”hämäämään” onnistuisi, vaikka yrittäisinkin. Ulkonäköni paljastaa minut eurooppalaiseksi heti, mutta epäilemättä sen tekevät myös liikkumistapani, äänenkäyttöni ja elekieleni tai perisuomalainen suoruuteni kohdata kaikki kanssaihmiset samalla tavalla, etenkin verrattuna perinteiseen intialaisten naisten käytökseen.

Olisin vähän tekopyhä, jos väittäisin, etten ikinä ärsyynny olemaan ”alien” ja muukalainen. Jos se joskus harmittaa, koetan ottaa haasteena vastaan testin, miten hyvin huumorintajuni kestää. Usein minua tuijotetaan, ja monta kertaa olen onnistunut herättämään ilmoille suoranaisia naurunpyrskähdyksiä erityisesti pikkuisen koirani kanssa kaduilla kulkiessa. Koska olen jo hyvinkin keski-ikäinen, on huvittavaa, kun mopoilija pysäyttää kulkuneuvonsa ja kaivaa kännykkäkameransa esille… tai kun tuossa tuokiossa porttikongista ilmestyy muutama muukin paparazzi kuin tyhjästä. Jos tuijottelun sijaan joku innokas valokuvaaja avaa keskustelun edes yhdellä kohteliaalla puhuttelufraasilla tai kyselee jotain taustatietoa, suorastaan ilahdun.

Muukalainenhan minä täällä olen, ja itsekin ihmettelen ympäristöäni koko ajan, vaikka olenkin asettunut tänne vähän keskiverto turistireissua pidemmäksi aikaa. Tarpeeksi monelle, onneksi, edustan olemuksellani vain omaa itseäni, en eurooppalaista muukalaisnaista. Joillekin, jotka minut tuntevat henkilökohtaisesti, olen riittävän kiinnostava ja mukava ihminen ihan omassa persoonassani. Luulisin, että pidemmän päälle sellainen tunne on tärkeä jokaiselle, missä tahansa asuukaan.

En ota tuon tuostakin täällä Intiassa toistuvia uteliaisuusepisodeja mitenkään vakavasti. Yleensäkin keskustellessa intialainen saattaa tulla lähemmäs ”iholle” kuin suomalainen, esimerkiksi kosketella tuntemattoman ihmisen vaatteita tai lasten kasvoja. Intialainen kyselee puolitutuilta huomattavasti henkilökohtaisempia kuin suomalainen. Toisaalta intialaiset eivät ole turhantarkkoja omasta reviiristään, vaan jakavat toiselle huomiotaan, aikaansa ja tilaansa luontevammin kuin moni suomalainen. Intialaisissa yhteisöissä, perheen, suvun ja ystävien kesken parhaimmillaan osataan myös tukea toisia silloin, kun heillä ei mene hyvin: jaettu suru on puolitettu suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Toisia kohtaan osoitettu kiinnostus ei ole pelkästään pinnallista uteliaisuutta. Meillä Suomessa kulttuurisesti vakiintuneempi tapa on niellä mahdolliset tappionsa vähin äänin ja iloisella hetkellä olla kiltisti hiljaa tai vähintäänkin visusti varoa herättämästä kenenkään kateutta.

Bengalurun kaduilla kohtaamallani avoimella uteliaisuudella ei ole mitään tekemistä rasismin kanssa. Rasismi on surullinen ja ikävä ilmiö, kertoo nurkkakuntaisuudesta. Minä en ole täällä kokenut alistamista syntyperäni tai ulkonäköni vuoksi. Minun ei myöskään ole koskaan annettu täällä ymmärtää, että ulkomaalaisena olisin jotakin olennaista ja arvokasta täältä tuhoamassa tai viemässä, vaikka intialaisilla olisi siirtomaavalta-taustansa vuoksi sellaiseen epäluuloon ehkä vähän aihettakin. Ajattelen, että jos ihmisillä kansakuntana on riittävän hyvä itsetunto ja ylpeys omista juurista, ei ensimmäinen tunne jotain vierasta kohdatessa ole pelko tai kohtuuttoman ylilyövä puolustautuminen, vaan ihan luonnollinen uteliaisuus ja tiedonhalu. Saman auringon alla täällä eletään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *