Jalankulkijat juoskoot!

Etusivu / Jalankulkijat juoskoot! joulukuu 18, 2015

Jokapäiväinen, arkinen elämäni Intiassa ja Bengalurussa on asettunut uomiinsa, onhan täällä jo vuosi vierähtänyt! Huomasin selittäväni jollekin tutulle, joka kyseli viihtymisestämme, että kaupunginosamme tuntuu oikein turvalliselta. Aika kummallista, miten suhteellinen käsite tuo turvallisuuden tunne on! Suomen ja Helsingin mittakaavaan verrattuna täällä on oikeasti paljon enemmän arjen vaaroja – esimerkiksi ympäristömyrkkyjä, ilmansaastetta, kulkukoiria, taskuvarkauksia, asuntomurtoja, melua, kaikenlaisia huijareita ja tarttuvia sairauksia. Arkisessa elämässä liikenteen vaarat ovat kuitenkin ehkä listan uhkaavimmasta päästä. Ympäristön turvalliseksi tekemiseksi on tällä hurjan paljon työtä tehtäväksi, mutta se on kuitenkin totta, että olen itse oppinut ymmärtämään ja hallitsemaan paikallisia riskejä alkuaikoja paremmin.

Hiljattain Times of India –lehdessä oli artikkeli, jossa arvioitiin Bengalurun jalkakäytävien kuntoa. Lehtijutussa käytettiin toimivan jalkakäytävän kriteerinä, että kaksi ihmistä mahtuu kävelemään rinnakkain ilman, että joutuvat väistämään välillä kadun puolelle. Lehden mukaan arviolta vain puolet Bengalurun jalkakäytävistä täyttävät tämän ehdon. Luulen, että jos suomalainen arviointiraati laitettaisiin kävelemään tänne, ”hylsy” tulisi lähes kaikista kadunpätkistä! Ensinnäkään, jalkakäytäviä ei juuri monella kadulla ole olemassakaan. Jos niitä jossain on, yksin liikkuville lapsille, liikuntaesteisille tai vaikkapa näkövammaisille ne ovat hengenvaarallisia. Lastenvaunuja, pyörätuolista tai rollaattorista puhumattakaan on näillä jalkakäytävillä täysin mahdotonta työntää.

Jos selviää kompastumatta törröttävistä kivistä, roskakasoista, ja kaduilla lojuvista rakennusjätteistä ja rojuista, seuraavaksi saa varoa putoamasta kuoppaan tai viemärikanavaan, josta puuttuu kansi. Tietysti kannattaa katsoa tarkasti jalkoihinsa, ettei astu liukkaaseen lehmän läjään tai keskellä katua makaavan kulkukoiran päälle. Ja jos unohtuu liikaa tuijottelemaan varpaisiinsa, saattaa lyödä päänsä sähkötolppaan tai myyntikojun kattopeltiin. Ajokaistoilla kulkuneuvot kaahaavat koko tien leveydeltä, ja kaikkein hulluimmalta tuntuu, että monilla koulubussien ja –taksien kuljettajilla on kaasujalka erityisen raskas. Tööttiä ei täällä säästellä, mutta koska torvet soivat lakkaamatta, äänimerkit ovat kärsineet inflaation: niihin havahtuu lähinnä silloin, kun on oikea läheltä piti-tilanne. Ahtaita jalkakäytäviä – jos niitä siis ylipäätään on – käytetään skootterien ja autoriksojen parkkiruutuina… se siitä rinnakkain kulkemisesta, jos ei halua harrastaa estehyppelyä. Katuvaloja on täällä niukanlaisesti, mutta toki niitä sieltä täältä löytyy.  Onneksi koululaiset saavat kulkea koulumatkansa vuorokauden valoisaan aikaan, sillä täällä ollessa minultakin on jo melkein unohtunut sana ”heijastin”. Keskiverto kaupunkilainen täällä tuskin on sellaista koskaan nähnytkään.

Myönnän, että itsekin lipsun auton turvavöiden käytöstä täällä vähän liian usein, ainakin lyhyillä matkoilla. Turvavyöpakko koskee vain kuljettajaa. Skootteria meillä ei ole, ja ehkä siitä syystä jaksan vielä kauhistella intialaisten huolettomuutta kypärien suhteen. Skootterien kuljettajilla on kypäräpakko, mutta yhtä paljon liikenteessä näkee kokonaan kypärättömiä kuskeja kuin niitä, kenellä kypärä roikkuu käyttämättömänä ohjaustangossa tai keikkuu päässä leukaremmi auki. Kyytiläiset, jotka olen nähnyt kypärä päässä, voin laskea sormillani. Lapset istuvat kuljettajan edessä tai takana katse eteenpäin tai taaksepäin, välillä myös seisomassa, naiset sariasuineen usein sivuittain istuen ”naistensatulassa”. Silti, kun liikennevahinko sattuu, ja matkustajia loukkaantuu vakavasti tai kuolee, lehdissä kirjoitetaan usein eniten teiden kuopista tai vesilätäköistä. Sivumennen saatetaan mainita, että kypärääkään ei ollut päätä suojaamassa. Vaikka olen aika outo näky täällä, käytän itse kypärää päässäni polkupyöräillessäni vähänkin vilkkaammilla kaduilla.

Sinivalkoisissa suomalaisissa suojatien merkeissä edelleen kävelee edelleen ryhdikäs, hoikka herra. Bengalurussa ei ole suojatien liikennemerkkejä, eipä juuri suojateitäkään. Lähikoulun portin tuntumassa vinksallaan oleva varokaa lapsia-liikennemerkki kertoo kirjoittamattoman intialaisen liikennesäännön: jalankulkijat juoskoot, astukoot lätäkköihin! Pahoin kuitenkin pelkään, että lastenlaulun iloiselle krokotiili Genalle kävisi harmonikkansa kanssa huonosti Bengalurun jalkakäytävillä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *