Formula-ajot kolmipyöräisellä

Etusivu / Formula-ajot kolmipyöräisellä lokakuu 30, 2015

Olipa se taas ajelu tälle aamulle! Riemumielin maksoin riksa-auton kuljettajalle hänen pyytämänsä 60 rupiaa (noin euron), kun pääsin pois takapenkiltä kotiportilla. Monenlaiset hullut elämykset olen kokenut täällä lähikaduilla huristellessani niin auton, autoriksan, skootterin kuin polkupyöränkin kyydissä, mutta olen nyt taas yhtä Bengalurun riksarallikokemusta rikkaampi.

Autoriksahan on täällä kolmipyöräinen, vaihteeton kottero, jossa on mopon sarvet, käsikaasu ja poljinjarru. Kuljettaja istuu edessä ja takapenkki on parin henkilön takamuksen levyinen… tosin aika usein näkee kyytiin ahtautuneena kokonaisen pikku seurueen. Matkustamon yllä on metallikehikon päälle pingotettu muovikate, tuulilasina läpinäkyvä muovipleksi. Kadunpuoleisessa kyljessä on matkustajan suojana pieni metallinen kaide, mutta jotkut kuljettajat ainakin monsuuniaikaan virittelevät matkustajien kuravalliksi pressuja tai muovinpalasia – tyyli on aika vapaa. Hankintahinnaltaan eivät riksat kuulemma halvimpiin Tata-autoihin verrattuna ole edes hirveän halpoja, mutta moottori ja koko kalusto käytetään ihan loppuun. Riksoja kuljettajien on kaiketi helpompi huoltaa ja korjailla itse, mutta silti useinkin näkee kesken matkan hyytyneitä suoranaisia romuja. Riksakuljettajilla pitää olla kulkuneuvossaan asianmukainen lisenssi-ilmoitus ja taksamittari, joka normaalisti raksahtaa seuraavalle summalle vasta muutaman matkustuskilometrin jälkeen. Onkin ihan yleinen käytäntö sopia kiinteä hinta kyydille etukäteen. Hintatasosta kannattaa olla selvillä, sillä turisteja ja ulkomaalaisen näköisiä vedätetään ihan armotta.

Tänään palasin kotiin lääkärikäynniltä muutaman kilometrin päästä kotoa riksalla. Niitä seisoo lähikaduilla aina useita, ja kyydin saa helposti lennosta. Monta sanaa tämä kuljettaja ei osannut englantia. Sen verran kuitenkin, että sovittiin hinnasta ja matkan päämäärästä. Hän näytti ihan asialliselta vanhemmalta herralta, ei miltään hurjalta vauhtiveikolta, jollaiseksi kuitenkin osoittautui heti ensimmäisellä tien suoralla. Olimme liikkeellä ruuhka-aikaan, ja kolmekaistaiseksi maalatulla tien osuudella tungeksi vähintään tuplamäärä ajoneuvoja rinnakkain. Riksan ajorata kulki isojen bussien ja kuorma-autojenkin välissä puikkelehtien hurjaa siksakkia. Pakokaasu haisi, ja torvien soidessa kuulosuojille olisi ollut käyttöä. Riksakuskini sai pian tarpeekseen nihkeästä kaasutuksesta ja jarrutuksesta, ja yhtäkkiä kääntyikin olettamani oikean suunnan sijaan vasemmalle, kapealle sivutielle. Alkoi armoton formulakisa roska-auton kanssa.

Mutkittelevalla pikkutiellä riksakuski yritti ohittaa sanoinkuvaamattoman pahalle löyhkäävää jäteautoa vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta, joka kerta ”shikaanien”, eli möykkyisten, kivisten, roskaisten ja kuoppaisten tienreunojen kautta. Keskellä tietäkin on täällä riittämiin veden kovertamia kuoppia, ja tuntui, että sisäelimet irtoavat sijoiltaan, kun rytkytimme menemään vuorotellen kummallekin puolelle kallistellen. Kolme kottikärrynpyörän kokoista rengasta kun eivät kovin vakaata ajoa takaa suorallakaan. En tiedä, minkälaiset iskunvaimentimet riksassa oli… vai mahtoiko niitä olla ollenkaan? Suhauttelimme hiuksenhienosti vastaantulijoiden ohi – ehkä osa jäi vähän haukkomaan henkeä, kuten minäkin. Kuskin suurin pulma kuitenkin oli, että joka kerta kun pääsimme suurin piirtein roska-auton rinnalle, riksan vauhti hiipui, eikä ohi päästy. Tie kiemurteli kivisten talojen ja muurien välissä, joten riksakuskin ei auttanut muu kuin lopulta luovuttaa ”paalupaikka” lopullisesti roska-autolle.

Viimein muutaman kilometrin jälkeen kaarsimme takaisin isommalle tielle. Imelä roskan lemu vaihtui taas pakokaasun hajuun, päätien ruuhka oli entisellään. Meidän oli ylitettävä risteys, josta en itse selviäisi millään kulkuneuvolla. Autokouluissa kun ei voida opettaa tekniikkaa, jota paikalliset kuskit käyttävät: kymmenien isojen ja pienten kulkuneuvojen välissä pitää kiilailla surutta, ainoastaan vapaana lönkyttäviä lehmiä pitää väistää useamman sentin etäisyydeltä. Mitä vähemmän kulkuneuvossa on tehoja, sitä kovempaa pitää töötöttää torvea taukoamatta. Edellä menevät kulkuneuvot voi ohittaa miten taitaa, myös liikenteenjakajan väärältä puolelta, kuten tämä riksakuskini. Tiessä olevat kuopat ovat vain haaste, ei este. Mutta haasteista selvittiin, ja kotiportille päästiin. Taisin tänään oivaltaa yhden syyn, miksi täällä sairaalaan mennessä aina mitataan ensin asiakkaan verenpaine olipa kyse vaikka pelkän sormen näyttämisestä tai rokotuksesta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *